Mihin aika karkaa???

Johonkin on taas kadonnut pari päivää että hurahdus vain on käynyt. Juurihan se oli aurinkoinen sunnuntai, kun miehen kanssa käytiin kävelylenkillä, mies työnsi noita vaunuja. Tänään on jo torstai... tuttavapariskunta sai sitten 19.2 pienen pojan, tasan vuosi aikaisemmin minä tein positiivisen raskaustestin, eli hyvä päivä syntyä tuo. Kuvista katsottuna ihan on isänsä näköinen tuo poika, vai niin kait aina sanotaan... Nyt on sitten pikkuiset sukat ja tumput valmiina tuolle, myssyä tässä aloittelin ja purin, aloitin uudestaan ja purin taas... ei tule mieleistä noista langoista tehden, ei millään... Eli täytyy siis säveltää! Sehän minulta parhaiten onnistuu.

Tänään oli neuvolapäivä meillä, käytiin hakemassa rota-rokotteen toinen osa ja samalla punnittiin ja mitattiin pituus. Painoa olikin tullut puolisen kiloa lisää kuukaudessa! Kyllähän tuon huomaa, ei tarvitse paljoa neitiä nostella niin hauiksissa tuntuu. Ihanainen käsipaino meillä siis... Rota-rokote oli aivan "hyi-yök-kauheaa!" ja sen kyllä kuuli koko terveysasema. Aivan kuin olisi pahempaakin tehty kuin rokotetta annettu... Itku ja huuto onneksi loppui taas kun äidin syliin pääsi, pientä teatraalista nyyhkettä vain kuului kunnes uni voitti. Vähän tuli vielä protestia, kun tytön kiedoin tuohon kapaloon ja laitoin turvakaukaloon, sitten unet jatkuivat tyytyväisenä taas.

Kävi kyllä harmittamaan tuossa kaupan pihalla, autoni kun oli siinä parkissa apteekki-neuvola-kauppakäynnin ajan ja kun kotiin olin lähtemässä, nostin turvakaukalon autoon. Samaan aikaan viereiseen autoon meni äiti noin vuoden ikäisen tytön kanssa takapenkille istumaan. Ajattelin ensin että äiti laittaa tytön turvaistuimeen, mutta ei, siihen he istuivat takapenkin keskipaikalle. Isä istui sitten ajamaan autoa... näin sitä taas "turvallisesti" kuljetettiin lasta sylissä. Eihän heillä matka ollut kuin pari-kolme kilometriä (ajoivat edessäni osan kotimatkastani, joka meillä tietä pitkin on noin 6km, linnuntietä pääsisi paljon lyhyemmin), mutta kun juurihan se on ne tutut tiet, joilla sattuu eniten kolareita/onnettomuuksia... tuli vain niin paha mieli tuon pienen tytön vuoksi, onneksi ei mitään käynyt (tuollakaan) matkalla.

Ajattelin vain että jos tulee äkkijarrutustilanne, niin ei siinä mitkään voimat pidä pikkuista äidin sylissä suojassa ja turvassa... toinen tunne mikä tuli oli viha. Viha vanhempia kohtaan, ajatus siitä miten vähän he välittävät lapsensa hengestä ja turvallisuudesta. Että se lapsi ei merkitse heille niin paljoa, että turvaistuimen ostaisivat pienelle, jos kerran on autoonkin varaa. No jos se auto oli vaikka isovanhemmilta lainassa ja kun itsellä ei ole autoa ja sitä myötä jatkuvaa tarvetta turvaistuimelle? Mutta saahan noita turvaistuimia vähän käytettynäkin melko halvalla...onhan siinä sitten se, että pitäisi tuntea ja luottaa siihen edelliseen omistajaan, että ei ole kolhittu ja kolaroitu se istuin. Itse en koskaan antaisi itselleni anteeksi, jos minun pikkuiselle tapahtuisi jotain, joka olisi estettävissä suht yksinkertaisin konstein. Onhan se turvaistuin kallis ostos, mutta niin on tuo tytärkin meille, kalliimpi kuin mikään turvaistuin, mikään rahasumma maailmassa. Hyvähän se on minun sanoa, meillä on varaa kulkea kahdella autolla, kummassakin autossa telakointiasema turvakaukalolle. Eipä meillä noin muutenkaan turvallisuusvarusteista tingitä eikä onneksi tarvitse taloudellisesti ajatella noissa välineissä, mielummin säästetään sitten muissa jutuissa. Minut ja veljeni kun on opetettu pienestä pitäen kulkemaan autossa turvavöissä ja sen minä aioin tyttärelleni opettaa myös. Eihän se turvavyö tai turvaistuin ihan 100% suoja ole kuitenkaan, mutta se on helvetin paljon parempi kuin moni muu asia ei. Liian paljon vain näkee näitä äidin sylissä kulkevia lapsia, joskus kummallakaan ei ole turvavyötä, joskus äidillä on turvavyö ja lapsi sitten äidin käsien varassa ja joskus lapsi sylissä on samalla lantiovyöllä kuin äiti. Sattuu joka kerta sydämeen ja mieli tekisi soittaa poliisille - vai taitaa heillä olla tärkeämpiäkin juttuja kuin nuo...

Mutta siis tuosta ajan karkaamisesta, vaikea ajatella että nyt on jo helmikuu loppusuoralla hiljalleen. Meidän tyttö on kohta 4kk vanha, vastahan hän syntyi! Vuosi sitten hän oli vasta tämän tekstin pilkkuakin pienempi, aivan pikkuriikkinen...

Asunnolle tehtiin eilen kuntotarkastus ja hyvähään se kertoi. Eihän tästä viitsisi muuttaa pois, kaikki tarvittava lähellä, asuinalue mukavaa, asunto kiva, naapurit kivoja. Mutta kun tuota tilaa ei ole, ei ole tilaa tytön kasvaa isoksi. Tytön lelut valtaavat jo nyt tilaa olohuoneesta, sänky on meidän makuuhuoneessa ja jossain vaiheessa olisi kiva, jos hänellä olisi oma huone, tässä asunnossa ei sille ole mahdollisuutta, vaikka tässä kuinka kolme huonetta onkin. Tuo toinen makuuhuone on niin täynnä tavaraa työhuoneena palvellessaan, lisäksi se on sen verran pikkuinen, että ei sinne mahdu oikein kaikkea sitä mitä olisi kiva työhuoneessa olla. Uuteen taloon sitten tulee sellainen työpöytä, jolla pystyn pitämään saumuria ja ompelukonetta, miehen tietokoneen lisäksi. Minun tietokone kun majailee yleensä olohuoneessa, kiitos langattoman netin, tätä on helppo käyttää missä vain. Nykyään miehen tietokone on tuossa Lundian hyllykössä olevassa työtasossa, ei pahemmin laskutilaa siinäkään.

Tänään mennään käymään rakennustyömaalla katsomassa miten homma edistyy. Tuntuu toisaalta että aikaa on vaikka ja kuinka vielä, mutta yllättävän nopeasti se sitten koittaa kesäkuu ja muutto. Nyt valitaan noita lattiamateriaaleja, eilen taidettiin löytää molempia miellyttävät kaakelit kosteisiin tiloihin. Eipä sitä olisi vuosi sitten uskonut, missä tilanteessa tänään ollaan; pienen tytön äitinä, aviovaimona, omakotitaloa rakennuttamassa, muuttoa suunnittelemassa. Niin ne elämässä joskus käyvät haaveet ja toiveet toteen kuitenkin, kaikesta huolimatta...