Eilen mies yllätti, tuli melko aikaisin kotiin ja lähestulkoon työnsi minut ovesta ulos. Käski mennä vaikka kaupungille shoppailemaan pariksi tunniksi, saisin vähän vapaa-aikaa kotielämästä. Oli hassu tunne peruuttaa auto pois pihasta ja samalla vilkaista takapenkille; tuossa kuuluisi olla turvakaukalo ja neiti kyydissä. Nyt oli telakka tyhjänä. Kukaan ei kommentoinut liikennevaloissakaan punaisissa seisomista, musiikkia saattoi kuunnella juuri niin kovaa kuin mieli teki. Hassua - elämän pieniä itsestään selviä asioita varmaan, mutta minulla ensimmäinen vähän pidempi irtiotto neidistä ihan yksin. Miehen kanssahan me olemme käyneet muutaman tunnin "parisuhteenhoito-irtiotolla", toisella kertaa kävimme leikkauttamassa hiukset juuri ennen häitä&ristiäisiä, toisella kertaa kiersimme moottoripyörämessuilla. Molemmilla noilla kerroilla neiti oli sillä väliin vanhempieni hoidossa, hyvin olivat pärjänneet. Nyt minun piti pärjätä ihan yksin, mies sai olla kahden tytön kanssa.
Ja mitä minä sitten shoppailin? No tietysti tytölle kesäksi pari lyhythihaista bodya... ja pari t-paitaa tytölle... yhtä nallea katselin, mutta jätin ostamatta, sentään. Miehelle toin suklaata (minähän en sitä syö, en toki :-p ) ja loppujen lopuksi löysin itselleni farkut! Meinasi iskeä epätoivo; ensimmäiset farkut oli aivan liian pienet, toiset aivan liian suuret. Huvittavinta tuossa oli se, että ne kaikki olivat kokolapun mukaan samaa kokoa ja jopa samasta kaupasta sovitettuna :-o Onneksi kolmannet sovitetut farkut olivat hyvät, nyt on sitten sopivat, siistit farkutkin olemassa. Sellaiset, jotka eivät ole äitiysmallia :-p
Oli kyllä ihana tulla sitten kotiin ja kuulla miten hyvin täällä oli mennyt kaikki! Tyttö oli juuri unille käymässä, joten mikäs sen parempaa kuin vielä hetken sylitellä jo unenmaille lipuvaa pikkuista, laittaa tämä pinnasänkyyn, suukottaa poskea ja toivottaa hyvää yötä... Niin kiva kuin se olikin kaupungilla kulkea, oli se kiva tulla kotiinkin.
Nautin kyllä siitä, että sain mennä ilman että tarvitsi tuskailla kynnysten ja ovien kanssa, ei koittaa mahtua hissiin, jota käyttävät ihan normijalkaiset ihmiset siirtyessään alakerrasta yläkertaan, vaikka voisivat viereisiä rullaportaitakin käyttää (minä en vaunujen kanssa rullaportaisiin edes yritä, vaikka sitäkin näkee, ehkä enemmän tosin rattaitten kanssa), ei koittaa päästä hissistä pois, kun vastaan tunkee koko oviaukon leveydeltä ihmisiä jo kauhealla kiireellä, ettei vain hissi karkaa nenän edestä, ei nostaa vaunuja yksin bussiin tai bussista pois (onneksi matalalattiabussiin nuo vaunut saa näppärästi yksinkin, samoin pois bussista, tämä tosin hieman rajaa, mitä busseja voin käyttää), eikä koko aikaa tarvinnut miettiä tuleeko tytölle kuuma, hermostuuko tuo, tuskastuuko jo reissaamiseen. No, enhän minä toisaalta jaksa pyytää apua, tai edes kait kehtaa vaatia sitä. Ettei tule napinaa siitä että "taas siinä on yksi penskan vääntänyt, verorahoja kuluttava elätti, jonka pitää sitten lapsensa kanssa päästä shoppailemaan yms". Minä olen aina halunnut pärjätä itse, itsenäisesti, ja tähän asti olenkin päässyt hyvin, ovistakin kulkemaan, hissiin ja bussiin, vaunujenkin kanssa, ihan itse, neidin kanssa. Toki jos joku haluaa auttaa, niin apu otetaan aina ilomielin vastaan ja kiitän siitä, silmiin katsoen selkeällä äänellä ;-) Ihan vain että se henkilö, joka minua jeesasi, auttaisi sitten vastaisuudessa muitakin, saisi ehkä hyvän mielen siitä, että teki hyvän teon. Kun niitä hapannaamoja (yleensä vaihdevuosi-ikäisiä naisia), jotka ystävättärensä kanssa arvostelevat näkemäänsä ja kuulemaansa kovaan ääneen tai jos ovat yksin, luovat murhaavia katseita (tai kännykän välityksellä arvostelevat ystävättärelle näkemäänsä ja kuulemaansa), on ihan riittämiin.
Niitä siis, jotka valittavat, jos lapsi edes vähän vinkaisee vaunuista, tai jos kysyy apua johonkin tai ylipäätään jos sattuu olemaan samaan aikaan samoilla seuduilla, samassa maassa, samalla planeetalla kuin mitä hekin. Kaverin kanssa tehtiin jo diagnoosia noista naisista; he ovat niitä, jotka on uraputken päässä (ei enää mahdollisuuksia edetä/yletä), kaupasta unohtui sokeria teetä varten ja vain sitruunaa oli tarjolla, sitäkin liikaa, pomo valittaa kaikesta, nuoremmat työkaverit lastaa kaikki hommat kun eivät osaa itse/on liian kiire pitää silmäpeliä pomon kanssa/ovat sairaslomalla rajun raskauspahoinvoinnin tai ennenaikaisten supistusten vuoksi, mies pettää sihteerin kanssa (tai jopa otti ja vaihtoi vaimonsa puolet nuorempaan ja on toisella kierroksella jo tekemässä lapsia) ja lapset on murrosiässä sekä sitten iskee vielä samaan syssyyn vaihdevuodet päälle + mies toi jonkun taudin kotiin sekä iski vielä hiivatulehduskin, puhumattakaan että lempilelusta loppuivat patterit strategisella hetkellä (kun eihän siitä miehestä kauheasti iloa ole enää, varsinkin jos lähti jo toisen matkaan). Vaikea siinä on olla iloinen ja ystävällinen, tarjota apua, hymyillä, olla kohtelias, avulias, huomaavainen.
Ehkä minä olen itse parinkymmenen vuoden kuluttua samanlainen hapannaama ja rankan työpäivän jälkeen viimeinen asia, mitä haluan, on kuunnella jonkun vauvan rääkynää ja autella vaunuja bussiin tai siitä pois? ("varsinkin kun se äiti pääsee niitten vaunujen kanssa kulkemaan ilmaiseksi, sehän se vasta on nii-iiin väärin, että pääsee pummilla! Siinä taas käytetään veronmaksajien varoja ihan väärin." ajattelevat nuo hapannaamat varmastikin.) Varmaan silloin nautin sitten siitä, että pääsen näpäyttelemään näitä melko tuoreita äitejä kaikesta, mitä he tekevät, tai ovat tekemättä. Ei silloin kun minun lapseni olivat...
Nuoret sitten taas eivät musiikin kuuntelultaan ja kännykän näpytykseltään sitten näe, tajua tai huomaa, että voisivat tehdä päivän hyvän teon. Eikä se ole edes cool tai muotia, auttaa ja huomioida muita. Eikös se riitä, että kerta vuoteen laittaa johonkin nälkäpäiväkeräykseen 10 senttiä rahaa ja on sitten puhtaan omantunnon omaava, huomioiva mallikansalainen! Tänä päivänä kun muotia on minäminäminäminäminäMINÄ, se oma napa on lähinnä ja se on tärkein, muista viis (ainakin jos niistä ei ole mitään konkreettista, esim rahallista hyötyä, minulle)! Miehet taas ei bussilla kulje, siis keski-ikäiset, kuin poikkeustapauksissa ja harvemmin heitä kaupungillakaan näkee keskellä päivää kuljeskelemassa, korkeintaan kiiruhtamassa palaverista toiseen, asiakastapaamisesta seuraavaan. Yleensä yksin, omalla autollaan, torvi soiden ja punaisia päin kaahaten. Kun on niin kiire, sehän on se tehokkuuden mitta, mitä enemmän on kiire, sitä tärkeämpi sitä on, sitä tehokkaampi! Ei siinä jouda väistämään, tilaa tekemään, ovea aukomaan. Sehän vähentää tehokkuutta ja tärkeyttä!
Ja sitten on tietysti myös aivan ihaniakin ihmisiä liikkeellä, heitä jotka tuovat hymyn huulille ja saavat kiitokset. Mitä se maksaa? Ei mitään, kummallekaan osapuolelle, mutta antaa kuitenkin paljon; hymyn ja hyvän mielen. Uskoisin että se on molemminpuolista.
Neulerintamalla on ollut hiljaista, olen neulonut lähinnä tuota MysticLight-huivia, johon tuli eilen toinen osa. Ihan nätti huivi tuosta on tulossa, tosin väri ei ehkä sittenkään ole ihan minun väri, liian sininen loppujen lopuksi tuo tulos, mitä langasta tulee. Eiköhän tuolle silti löyty ottaja/käyttäjä? Tässä suunnittelin salaiselle neuleystävälleni pakettia, pitäähän sitä huhtikuussakin jotain kivaa laittaa, ehkä tähän pääsee mukaan jotain itsetehtyäkin? Ainakin kaivoin esiin tuossa jo saumurin ja ompelukoneen, tuli surautettua saumurilla sitten useampi harso ja flanelliliina, sekä tein tytön vaippoihin sopivia imuja isomman pinon. Osa noista menee vauvaviemisiksi, josko nyt viikonloppuna päästäisiin viimein katsomaan sellaista vajaat 2kk vanhaa jässikkää (joka noin fyysisesti on jo nyt isompi kuin meidän pikkuprinsessa, joka sentäs on yli 5kk).
